Mä en vaan pääse yli. En. Eikä mun tarvitse päästä. Vielä. Mutta en haluaisi..
Tätä. Kokea elämässä niin paljon vaikeuksia. Mihin mun elämä alkujaan vei.. ampumiset itsemurha, se mitä noista seurasi.. mielestäni ansaitsin kaiken onnen sen jälkeen. Pelkästään. Jostain syystä (oliko se mun syy, teinkö jotain väärin?) vauva ei saanut kaikkea mitä toivoin ja halusin. Terveen tavallisen elämän.
Nyt äiti kantaa sitä surua, omaa suruaan. Vaikka vauva ei. Miska ei tiedä muusta. On niin kovin tyytyväinen ja leppoisa. siksi on helppoa olla onnellinen! Mutta kuitenkin semmonen tunne etten tiedä mihin me ollaan menossa, kenen kanssa?
Toivoisin sitä aikaa kun tietäisin missa me ollaan ja kenen kanssa.
Yksin on vaikeinta. Seurassa helpompaa. Heti kun ovi menee kiinni itkettää. ahdistaa. Ei muuta.
Miten musta kasvaa se äiti. Leijona emo. Tunnen äitiyden vahvempana KKuitenkin. Koska sitä se vaatii. Vahvuutta. En anna kenenkään satuttaa sua. Edes itseni olemalla surullinen. Mutta miten se tehdään? Miten suru voitetaan?
:'''''''''''(
Rakkain, pienin... <3 Toivon että unelmasi toteutuu. Koska sä olet äidin suurin unelma ja täydellinen poika. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti